Kuvittelen, että jokainen kokee jossain vaiheessa elämäänsä surullisen ajanjakson, jolloin päivittäin saatavilla oleva ruoka on inhottavaa, eräänlainen henkilökohtainen kulinaarinen pimeä aikakausi, joka on yhtä kasvattava kuin arpeuttava, aika, jota muistelet myöhemmin elämässäsi ja ihmettelet ihmiskehon joustavuutta ja sen kykyä selviytyä vain huonolla pizzalla, alkoholilla, savukkeilla ja kahvilla. Minulle tuo aika oli college.
Eräänä erityisen kamalana päivänä, kun se, mitä ruokailuohjelma, johon minun oli pakko osallistua kampuksella asumisen ehtona, tarjosi, oli erityisen vastenmielistä - olin myös uskomattoman krapulassa - suuntasin tieni yksinäiseen kampuskahvilaan. Ruokailusuunnitelmaan kuului opiskelijakorttiimme liitetty pikkuraha, jota, ruokalan ruuan loukkaavuuden ja loukkaavuuden päälle, saattoi käyttää vain kahvilassa. Vaikka ruoka oli sielläkin huonoa, siellä sai tilata à la carte, mitä halusi, ja laatu oli hieman parempaa, joskin vain siksi, että suurin osa ruoasta tuli juuri paistinpannusta. Kompuroin tyhjään kahvilaan ja tilasin aamiaisvoileivän ja, koska olin jo herkuttelemassa itselleni tuolloin luksukseksi katsottavaa herkkua, hash brownin. Ja sitten voileipäni tekevä kaveri opetti minulle yhden niistä pysyvistä elämänohjeista, jotka jäävät mieleen keski-ikään asti ja jotka pakottavat sinut kävelemään paikalliseen pikaruokapaikkaan tasan kello 10.55 (arkisin) tai 11.25 (viikonloppuisin), jotta voit nauttia sekä aamiais- että lounasruokalistasta samanaikaisesti.
"Haluatko ruskistettua kananmunaa voileipään?" hän kysyi.
"Onko se sallittua?" Vastasin typerästi.
Hän naurahti ja sanoi, että se on erikoisuus jossakin paikassa, jota en nyt muista - luulen vuorotellen, että se oli Pittsburgh tai Buffalo - ja että sillä oli jokin ytimekäs nimi, kuten "gridiron" tai "knuckler" (en tiedä, minulla oli krapula). "Se on mahtavaa; jokainen voileipä paranee, jos siihen liu'uttaa hash brownin," hän sanoi itsevarmasti, joka tuntui minusta silloin hieman sekavalta. Paitsi että tuon munavoileivän suhteen hän oli täysin oikeassa: huono Aramarkin hash brown ja huono Aramarkin pekoni, ala-arvoiset Aramarkin munat, täysin hyväksyttävä Aramarkin amerikkalaisjuustoviipale ja huono Aramarkin leipä yhdessä tuottivat voileivän, joka ei ollut vain syötävä, vaan se oli herkullinen.
Vaikka yhdistelmä olisi kuinka hyvä, en koskaan tee sitä kotona, osittain siksi, että paras perunatuote tähän tarkoitukseen ovat litteät, jalostetut perunakivet, joita ei voi tehdä kotona*, eivät ne ruskistetut perunat, joita voi tehdä raastetusta perunasta liedellä. Ja kuten kaikki tietävät, koko maailmassa on olemassa paras versio tehdastuotteista, joita myydään paikallisessa McDonald's-ravintolassa aukioloajasta aina turhauttavaan aamupäivään asti.
*Haluan vain huomauttaa, että vaikka saatat ajatella samaa siitä toisesta suuresta valmistetusta tuotteesta, joka tunnetaan nimellä kananugetit, "Mc" tai muu, se ei pidä lainkaan paikkaansa: Tim Chinin kotitekoiset nugetit ovat parempia.
Minun ei tarvitse kertoa teille, että McDonald's on huono. Kaikki tietävät, että McDonald's on paha. Se tarjoilee epäterveellistä ruokaa ja kohtelee työntekijöitään huonosti. Mutta se on pandemia. Se on taantuma. Kaikki ovat työttömänä tai pelkäävät menettävänsä työnsä. Ravintoloita kuolee joukoittain, eikä sille näy loppua. En sano, että teidän pitäisi mennä McDonald'siin ja syödä heidän ruokaansa, mutta en myöskään sano, etteikö teidän pitäisi mennä McDonald'siin, tilata aamiaisvoileipä ja pistää siihen yksi heidän erittäin hyvistä ruskistetuista ruskistetuista ruuista - en tukeaksenne jotain kasvotonta monikansallista ruokayhtiötä, vaan antaaksenne itsellenne lyhyen hetken mielihyvää näinä kauheina, hulluina ja typerinä aikoina. Teetkö niin vai et, jätän sen sinun ja henkilökohtaisen kulutusetiikkasi varaan. Omani sietää tekopyhyyttä sen verran hyvin, että voin syödä siellä silloin tällöin ilman, että siitä tulee huono omatunto; siinä on ruskistetun ruskistetun ruuan kokoinen reikä, ja muuten se näyttää ihan sveitsiläiseltä juustoviipaleelta. Sinun on ehkä tehty kovemmasta materiaalista.
Eettisimmänkin kuluttajan saattaa kuitenkin silloin tällöin olla tarpeen tilata jotain McDonald'sista, erityisesti silloin, kun olet kunnollisen ruoan tyhjällä alueella - esimerkiksi moottoritien taukopaikoilla tai millä tahansa lentokentällä Yhdysvalloissa tai, kuten minulle useimmiten käy, LIRR-asemalla Atlantic Avenuella Brooklynissa - paikoissa, joissa ei ole mitään syömisen arvoista, puhtaasti makuelämyksen näkökulmasta katsottuna. Mutta jos McDonald's on lähellä ja se tarjoilee vielä aamiaista, tiedä, että siinä hetkellisessä kulinaarisessa pimeydessä on hieman valoa, ja se valo on aamiaisvoileipä, jossa on muffinin sisään liu'utettu hash brown*.
** Aamiaisvoileivät, joissa ei käytetä muffinsseja? Ne, joissa on taiteltu kananmunalevy (?) sen sijaan, että siinä olisi varsinainen kananmuna? Minusta ne eivät ole minkään arvoisia, joten emme puhu niistä enempää.
Tämä ei tietenkään ole mitään uutta. Muut elintarvikejulkaisut ovat käsitelleet tätä aihetta aiemminkin, vaikkakin ilman McDonald'sia (ja siinä ne tekivät vakavan makuvirheen, elleivät peräti eettisen virheen). Kyllä, maailmalle on jo kerrottu, että kananmunavoileipään lisätty ruskistettu kananmuna on erittäin hyvä asia syödä.
Mutta miksi tyytyä munavoileipiin?
Kotona yliopistosta, tuon elämää mullistavan kokemuksen jälkeen kahvilakokin kanssa, löysin itseni jet-lagista Hong Kongista, heräsin neljältä aamulla perheeni nukkuessa, joten menin korttelin päässä olevaan McDonald'siin, joka oli ainoa auki oleva paikka siihen aikaan. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Aasian maiden franchising-ravintolat tarjoavat yleensä Filet-O-Fishiä aamiaiseksi. Jos McDonald's hash brown on parasta, mitä yhtiö on luonut - ja se on - toiseksi paras on Filet-O-Fish, ja tein sen, mitä jokainen järkevä ihminen tekisi, ja yhdistin ne.
Voit kuvitella, miltä se tuntuu - pehmeä sämpylä, jonka toisella puolella on sulanut viipale amerikkalaista ja toisella tartar-kastikkeena tunnetun majoneesin ja kasviksen yhdistelmä, joka kätkee sisäänsä kaksi paistettua patonkia, joista toinen on pitkulainen perunamössö ja toinen neliö hiutalemaista silliä, joka on ihmeellisesti tunnistettavissa kalaksi - mutta minun on suositeltava, että kokeilet sitä saadaksesi täydellisen elämyksen; se on mystifioivasti herkullista. Yksi sen viehättävimmistä ominaisuuksista on tapa, jolla se paljastaa kalakiekon ja ruskistetun ruuan rapeuden valheeksi: ne eivät ole rapeita kuten kanaleike tai paistetun kanan ulkoreuna; ne eivät ole rapeita sillä tavalla kuin rapeat asiat tuntuvat, kun ne murskautuvat hampaita vasten, kuten perunalastut tai katkarapukeksejä; ne eivät oikeastaan ole lainkaan rapeita. Sen sijaan, kun ne soseutetaan toisiaan vasten, niistä paljastuu, että niissä on häivähdys rapeutta, ikään kuin LaCroixin rapea maku, vaikka ne ovatkin pehmeitä kuin taikinamainen sämpylä, johon ne on kääritty. Se on outo temppu, ja minusta se on pikemminkin hauska kuin pettymys. Ja tietysti yhdistelmä maistuu hyvältä, koska kaikki sämpylän sisällä on sitä tyypillistä pikaruokaa, jossa on makeaa, suolaista, mononatriumglutamaattista ja paistettua.
Yhdysvalloissa voi olla hieman hankalaa saada sekä hash brownia että Filet-O-Fishiä, ellet ole lähellä franchising-yritystä, joka tarjoaa voileipävalikoimaa koko päivän (onnekas olet). Jos et saa hash brownia ja ajattelet kokeilla ranskalaisia perunoita sen sijaan, älä tee sitä. Katso tätä:
Se ei näytä houkuttelevalta, eikä se ole arkkitehtonisesti järkevä: Voit vetää kokonaisia ranskalaisia (jotka eivät myöskään ole rapeat) ulos voileivästä, ellet paina jokaista puraisua voimakkaasti.
Sen sijaan ehdotan, että teet niin kuin minä, mikä on minulle helpompaa, koska minulla on taapero ja alamme yleensä miettiä lounasta noin kello 11: Mene paikalliseen McDonald'siin juuri ennen kuin he siirtyvät lounaslistalle, ota ruskistettu rinkeli, odota muutama minuutti ja tilaa sitten kalafileet. Sinulla on tietysti kamala olo sen syömisen jälkeen, ja saatat tuntea olosi kamalaksi myös syödessäsi sitä, mutta en usko, että kukaan voi kiistää, etteikö se olisi hiton herkullista.
